Post by Waedolow on Jan 16, 2019 0:36:09 GMT 2
Mihras oli jo vanha kaupunki, jonka rakennuksista suurin osa alkoi olla jo rispaantuineita, vaikkeivat ne uusimmatkaan talot kovin hohdokkailta näyttäneet. Muusta katukuvasta erottui tietysti pieni kortteli, jossa kaupungin kerma asui: ne talot olivat kauniita ja niiden ympäristöstäkin oltiin pidetty huolta. Pottia ei tyhjennetty ulos ikkunasta, niin kuin monissa muissa osin kaupunkia, eikä kerjäläisillä ollut sinne asiaa.
Kaupungin tuomarilla oli yksi kaupungin upeimmista asunnoista, olihan hän myös kaupungin hierarkian huipulla ja sai siten pitkälti itse määritellä omat tulonsa – eikä häntä huvittanut asua talossa, jossa veti. Toista oli hänen työhuoneessaan, joka oli ollut kaupungin tuomareiden käytössä jo vuosikymmeniä: iso harmaa huone jonka ikkuna piti ulisevaa ääntä tuulella, lattiat narisivat ja kalusteet näyttivät puhtainakin pölyisiltä huonon valaistuksen vuoksi. Huone oli kaikin puolin unettava ja kalliista tavaroistaan huolimatta ankea, mutta nyt tuomari viihtyi siellä huonommin kuin koskaan, sillä hänellä oli seuraa.
Inkvisiittori oli ollut vierailemassa Mihrasissa kesän lopusta saakka, sillä hänet oltiin monien kollegojensa tavoin lähetetty valtion etäisempiin osiin tarkistamaan, että joka puolella kunnioitettiin kaaoslaisia perinteitä ja elettiin hurskaasti jumalanpelossa. Alunperin vierailun oli kuulunut kestää vain hetki, mutta inkvisiittori oli vakuuttunut siitä, että Mihrasin laakso kätki sisäänsä salaisuuden jos toisenkin, joten hän ja hänen pieni tukiryhmänsä olivat jääneet seuraamaan tilannetta pidemmäksi aikaa. Inkvisiittori oli käyttänyt kaupungin vieraanvaraisuutta hyväkseen nauttien lämpimän vuoteen lisäksi suurista aterioista, sekä omasta palvelijasta, ja tuomarista, joka ei ollut tottunut kilpailemaan muun ylimystön suosiosta, alkoi tuntua, ettei toinen luottanut hänen tapaansa johtaa kaupunkia.
Nyt inkvisiittori istui suoraryhtisenä puisella penkillä pöydän ääressä, silmäillen arvioivasti huonetta ympärillään, päättäen katseensa sitten pöydän toisella puolella istuvaan tuomariin, joka kohtasi hänen katseensa väistämättä.
”Kuten jo sanoin, olen täysin vakuuttunut kaupunkimme tilanteesta ja siitä, ettemme tarvitse enää palveluksianne, vaikka te olette tietenkin olleet erittäin tervetulleita vieraita, joista olemme suuresti hyvillämme”, tuomari sanoi äänellä, joka kertoi hänen yrittävän olla kohtelias, vaikka hän oli käynyt saman asia läpi jo useita kertoja. Inkvisiittori siristi hieman silmiään ja tuhahti sitten:
”Eteläisessä metsässä on noitakeskittymä, olen siitä lähestulkoon varma.” Inkvisiittori kurkotti pöydällä olevaan karahviin ja kaatoi itselleen lasinpohjallisen viiniä.
”He vaikuttavat kuitenkin rauhallisilta ja tahdon uskoa, että selviätte heistä itsenäisesti...” hän johdatteli, jolloin tuomari hymyili nopeasti ja nyökäytti kiireesti.
”Aivan, aivan! Olen kuullut puheita siitä, että siellä saattaisi olla noita tai kaksi, mutta he ovat varmasti helposti hoidettavissa. Heidät poltetaan heti kun he kehtaavat näyttää naamansa kaupungissa!” tuomari selitti näyttäen helpottuneelta.
”Juuri tuo on ongelmanne!” inkvisiittori aloitti. ”Oletatte, että noidat ovat rauhallisia ja vähälukuisia ja helposti hoidettavissa... Totuus kuitenkin on, että noidat ovat aina vahvempia, kuin antavat ymmärtää, sillä he hyökkäävät vasta ollessaan valmiita... He lisääntyvät varjoissa kuin rotat, eivätkä he näytä armoa meille siitä hyvästä, että olemme antaneet heidän olla omissa oloissaan. Ennen kuin huomaatkaan, alkaa kaupungista kadota lapsia ja sitten olettekin jo todellisessa pulassa...” hän lopetti ja nosti lasin huulilleen siemaistakseen siitä. Tuomari näytti kaikin puolin tuskaiselta ja puri hampaitaan yhteen estääkseen itseään sanomasta jotain harkitsematonta.
”Onneksenne väkenne näyttää tukeutuvan paljolti uskoon, se saattaa olla pelastuksenne. Huomasin, että kirkkonne läheisyydessä on myös suojapaikka, jossa vähäosaisia autetaan – kuinka virkistävää, hekin voivat osoittautua tärkeiksi osiksi sodassa noituutta ja muuta epäpyhyyttä vastaan”, inkvisiittori sitten jatkoi yksinpuheluaan välittämättä lainkaan tuomarin tukalasta olosta.
Inkvisiittori oli ollut kaupungissa jo paljon kauemmin, kuin hänen oli alunperin ollut tarkoitus ja koska hän ei ollut löytänyt mitään todisteita, jotka vaatisivat häntä jäämään, oli vähintäänkin perusteltua lähteä edes väliaikaisesti muihin tehtäviin. Inkvisiittori oli ollut kirjeenvaihdossa kollegoihinsa ja saanut puhuttua heiltä lisäaikaa, mutta nyt myös heidän kärsivällisyytensä oli tuomarin tavoin koetuksella ja miehen lähtö lähestyi, vaikkei hän suostunutkaan myöntämään sitä keskustellessaan nyt tuomarin kanssa.
”Me lähetämme joukon metsään”, tuomari sitten totesi, tarttui liinaansa taskussaan ja pyyhkäisi otsaansa. ”He voivat tarkastaa alueen asumusten varalta ja tuoda sitten mahdolliset pakanat kaupunkiin teloitettaviksi.” Hän lopetti toivoen, että tämä tyynnyttäisi inkvisiittorin. Hän ei itse uskonut noitiin, eikä mihinkään muuhunkaan älyttömään hölynpölyyn taikuudesta, mutta uskon miehenä hänen kunnioituksensa inkvisiittoria kohtaan oli kuitenkin suuri. Juuri nyt hän tosin oli valmis tekemään tai sanomaan likipitäen mitä vain, jotta saisi toisen pois kaupungista ja kuvitellun parrasvalonsa kaupungin herrana takaisin.
Keskustelu oli alkanut jo iltapäivällä, mutta jatkui iltaan ja siitä alkuyöhön, jolloin kaksikko alkoi tulla jonkinlaiseen yksimielisyyteen jatkosta. Inkvisiittori tekisi listan asioista, jotka olisi toimitettava hänen seuraavaan saapumiseensa mennessä, mutta hän itse lähtisi pois huohottamasta kaupunkilaisen niskaan. Totta puhuen hän kaipasikin jo pois tästä surkeasta kaupungin jäljitelmästä. Tuomari nousi seisomaan ja ojensa kättään inkvisiittorille tyytyväisenä yhteisymmärryksestä, mutta vaikka invisiittori nousikin, ei hän tarttunut tuomarin käteen, vaan nyökkäsi vain jäyhästi.
”Tiesitkö, että demonit voivat levitä kosketuksesta?” hän sitten sanoi ohimennen ja luoden silmäyksen illan aikana tyhjentämäänsä karahviin kaihoisena. Tuomari yritti olla ajattelematta sitä faktaa, ettei mies suostunut edes kättelemään hänen demonisen turmeltunutta tavanmiehen kättään ja pakotti hymyn huulilleen sanoessaan:
”On ollut ilo työskennellä kanssanne. Kiitos että kävitte muistuttamassa kansaa uskon tärkeydestä ja välttämättömyydestä!” Inkvisiittori hymyili nyt myös väkinäisesti, pitäen kaupungin tuomaria yhtenä pahimmista mielistelijöistä, joita oli kaupungissa vieraillessaan tavannut. Tietysti toisen oli pakko mielistellä häntä, mutta se oli silti säälittävää. Mies kohotti kätensä oven kahvan suuntaan, kun se yhtäkkiä paukahtikin alas ja ovi lennähti selälleen.
Säikähtänyt inkvisiittori otti askeleen taakse ja katsoi tulijaa raivonsekaisesti, kun tuomari hänen takanaan mylväisi:
”Täällä on tilaisuus kesken! Minä sanoin, ettei tänne ole mitään asiaa ennen kuin olemme valmiit!” Tuomarin sanoilla ei kuitenkaan ollut vaikutusta nuoreen poikaan, joka haukkoi henkeään ovensuussa, hiukset hiestä märkinä ja kädet rasituksesta vapisten.
”He-herra tuomari!” hän parkaisi näyttäen siltä, että purskahtaisi itkuun, ellei olisi adrenaliinin täyttämä. Tuomari kurtisti kulmiaan ja asteli pois pöytänsä takaa, sillä poika oli hänelle tuttu, eikä tavannut häiritä tärkeitä tilaisuuksia syyttä. Inkvisiittori puolestaan tuijotti poikaa kuin kertaalleen juotua olutta ja sihahti hampaidensa välistä jotain kunnioituksen puuttumisesta uudella sukupolvella. Hänkin näytti kuitenkin järkyttyneeltä, sillä koko hänen vierailunsa aikana ei yksikään kansalaisen ollut sivuuttanut hänen läsnäoloaan missään tilanteessa. Nuori poika hieraisi kasvojaan ja hänen silmänsä muuttuivat kiiltäviksi.
”Tuomari, se tapahtui kirkossa! Kirkossa on, kirkossa on ruumis!” hän kiljaisi kuulostaen enemmän hameväeltä, kuin nuorelta mieheltä, mutta kumpikaan miehistä ei takertunut äänensävyyn, sen sijaan inkvisiittori tarttui poikaa paidasta:
”Miten niin ruumis?!” hän tivasi ja kyyneleet karkasivat pojan poskille. Tuomari tuli kaksikon luokse kohottaen käsiään pienesti toivoen, että inkvisiittori päästäisi pojan alas.
”Kirkossa! Seinällä! Alttarilla! Siellä on verta, ihan kamalasti verta....” poika vaikersi ja lysähti itkemään lattialle inkivisiittorin päästäessä tästä irti järkyttyneen näköisenä. Tuomari työnsi miehen sivuun ja kyykistyi pojan eteen.
”Miten niin seinällä, poika? Oletko nyt ihan varma näkemästäsi, tuo kuulostaa melko hurjalta?” hän sitten kysyi vakavalla äänellä, jolloin poika katsoi tätä suoraan silmiin ja veti räkää onteloihinsa ennen kuin sai sanottua:
”Se oli hirviö. Hirviö tappoi naisen ja ripusti hänet kirkkoon!” Tuomari katsoi poikaa järkyttyneenä, osaamatta vastata tälle mitään, mutta inkvisiittori sen sijaan asteli takaisin pöydän luokse ja nosti kaapista uuden, täyden karahvin pöydälle hymyillen vinosti.
”Näyttää siltä, että lähtöni sittenkin viivästyy hieman...” hän totesi verkkaalleen miltei voitonriemuisen kuuloisena.
*
*
*
|| HUOM. molemmat hahmot ovat vapaina pelaajien otettaviksi! ||
Kaupungin tuomarilla oli yksi kaupungin upeimmista asunnoista, olihan hän myös kaupungin hierarkian huipulla ja sai siten pitkälti itse määritellä omat tulonsa – eikä häntä huvittanut asua talossa, jossa veti. Toista oli hänen työhuoneessaan, joka oli ollut kaupungin tuomareiden käytössä jo vuosikymmeniä: iso harmaa huone jonka ikkuna piti ulisevaa ääntä tuulella, lattiat narisivat ja kalusteet näyttivät puhtainakin pölyisiltä huonon valaistuksen vuoksi. Huone oli kaikin puolin unettava ja kalliista tavaroistaan huolimatta ankea, mutta nyt tuomari viihtyi siellä huonommin kuin koskaan, sillä hänellä oli seuraa.
Inkvisiittori oli ollut vierailemassa Mihrasissa kesän lopusta saakka, sillä hänet oltiin monien kollegojensa tavoin lähetetty valtion etäisempiin osiin tarkistamaan, että joka puolella kunnioitettiin kaaoslaisia perinteitä ja elettiin hurskaasti jumalanpelossa. Alunperin vierailun oli kuulunut kestää vain hetki, mutta inkvisiittori oli vakuuttunut siitä, että Mihrasin laakso kätki sisäänsä salaisuuden jos toisenkin, joten hän ja hänen pieni tukiryhmänsä olivat jääneet seuraamaan tilannetta pidemmäksi aikaa. Inkvisiittori oli käyttänyt kaupungin vieraanvaraisuutta hyväkseen nauttien lämpimän vuoteen lisäksi suurista aterioista, sekä omasta palvelijasta, ja tuomarista, joka ei ollut tottunut kilpailemaan muun ylimystön suosiosta, alkoi tuntua, ettei toinen luottanut hänen tapaansa johtaa kaupunkia.
Nyt inkvisiittori istui suoraryhtisenä puisella penkillä pöydän ääressä, silmäillen arvioivasti huonetta ympärillään, päättäen katseensa sitten pöydän toisella puolella istuvaan tuomariin, joka kohtasi hänen katseensa väistämättä.
”Kuten jo sanoin, olen täysin vakuuttunut kaupunkimme tilanteesta ja siitä, ettemme tarvitse enää palveluksianne, vaikka te olette tietenkin olleet erittäin tervetulleita vieraita, joista olemme suuresti hyvillämme”, tuomari sanoi äänellä, joka kertoi hänen yrittävän olla kohtelias, vaikka hän oli käynyt saman asia läpi jo useita kertoja. Inkvisiittori siristi hieman silmiään ja tuhahti sitten:
”Eteläisessä metsässä on noitakeskittymä, olen siitä lähestulkoon varma.” Inkvisiittori kurkotti pöydällä olevaan karahviin ja kaatoi itselleen lasinpohjallisen viiniä.
”He vaikuttavat kuitenkin rauhallisilta ja tahdon uskoa, että selviätte heistä itsenäisesti...” hän johdatteli, jolloin tuomari hymyili nopeasti ja nyökäytti kiireesti.
”Aivan, aivan! Olen kuullut puheita siitä, että siellä saattaisi olla noita tai kaksi, mutta he ovat varmasti helposti hoidettavissa. Heidät poltetaan heti kun he kehtaavat näyttää naamansa kaupungissa!” tuomari selitti näyttäen helpottuneelta.
”Juuri tuo on ongelmanne!” inkvisiittori aloitti. ”Oletatte, että noidat ovat rauhallisia ja vähälukuisia ja helposti hoidettavissa... Totuus kuitenkin on, että noidat ovat aina vahvempia, kuin antavat ymmärtää, sillä he hyökkäävät vasta ollessaan valmiita... He lisääntyvät varjoissa kuin rotat, eivätkä he näytä armoa meille siitä hyvästä, että olemme antaneet heidän olla omissa oloissaan. Ennen kuin huomaatkaan, alkaa kaupungista kadota lapsia ja sitten olettekin jo todellisessa pulassa...” hän lopetti ja nosti lasin huulilleen siemaistakseen siitä. Tuomari näytti kaikin puolin tuskaiselta ja puri hampaitaan yhteen estääkseen itseään sanomasta jotain harkitsematonta.
”Onneksenne väkenne näyttää tukeutuvan paljolti uskoon, se saattaa olla pelastuksenne. Huomasin, että kirkkonne läheisyydessä on myös suojapaikka, jossa vähäosaisia autetaan – kuinka virkistävää, hekin voivat osoittautua tärkeiksi osiksi sodassa noituutta ja muuta epäpyhyyttä vastaan”, inkvisiittori sitten jatkoi yksinpuheluaan välittämättä lainkaan tuomarin tukalasta olosta.
Inkvisiittori oli ollut kaupungissa jo paljon kauemmin, kuin hänen oli alunperin ollut tarkoitus ja koska hän ei ollut löytänyt mitään todisteita, jotka vaatisivat häntä jäämään, oli vähintäänkin perusteltua lähteä edes väliaikaisesti muihin tehtäviin. Inkvisiittori oli ollut kirjeenvaihdossa kollegoihinsa ja saanut puhuttua heiltä lisäaikaa, mutta nyt myös heidän kärsivällisyytensä oli tuomarin tavoin koetuksella ja miehen lähtö lähestyi, vaikkei hän suostunutkaan myöntämään sitä keskustellessaan nyt tuomarin kanssa.
”Me lähetämme joukon metsään”, tuomari sitten totesi, tarttui liinaansa taskussaan ja pyyhkäisi otsaansa. ”He voivat tarkastaa alueen asumusten varalta ja tuoda sitten mahdolliset pakanat kaupunkiin teloitettaviksi.” Hän lopetti toivoen, että tämä tyynnyttäisi inkvisiittorin. Hän ei itse uskonut noitiin, eikä mihinkään muuhunkaan älyttömään hölynpölyyn taikuudesta, mutta uskon miehenä hänen kunnioituksensa inkvisiittoria kohtaan oli kuitenkin suuri. Juuri nyt hän tosin oli valmis tekemään tai sanomaan likipitäen mitä vain, jotta saisi toisen pois kaupungista ja kuvitellun parrasvalonsa kaupungin herrana takaisin.
Keskustelu oli alkanut jo iltapäivällä, mutta jatkui iltaan ja siitä alkuyöhön, jolloin kaksikko alkoi tulla jonkinlaiseen yksimielisyyteen jatkosta. Inkvisiittori tekisi listan asioista, jotka olisi toimitettava hänen seuraavaan saapumiseensa mennessä, mutta hän itse lähtisi pois huohottamasta kaupunkilaisen niskaan. Totta puhuen hän kaipasikin jo pois tästä surkeasta kaupungin jäljitelmästä. Tuomari nousi seisomaan ja ojensa kättään inkvisiittorille tyytyväisenä yhteisymmärryksestä, mutta vaikka invisiittori nousikin, ei hän tarttunut tuomarin käteen, vaan nyökkäsi vain jäyhästi.
”Tiesitkö, että demonit voivat levitä kosketuksesta?” hän sitten sanoi ohimennen ja luoden silmäyksen illan aikana tyhjentämäänsä karahviin kaihoisena. Tuomari yritti olla ajattelematta sitä faktaa, ettei mies suostunut edes kättelemään hänen demonisen turmeltunutta tavanmiehen kättään ja pakotti hymyn huulilleen sanoessaan:
”On ollut ilo työskennellä kanssanne. Kiitos että kävitte muistuttamassa kansaa uskon tärkeydestä ja välttämättömyydestä!” Inkvisiittori hymyili nyt myös väkinäisesti, pitäen kaupungin tuomaria yhtenä pahimmista mielistelijöistä, joita oli kaupungissa vieraillessaan tavannut. Tietysti toisen oli pakko mielistellä häntä, mutta se oli silti säälittävää. Mies kohotti kätensä oven kahvan suuntaan, kun se yhtäkkiä paukahtikin alas ja ovi lennähti selälleen.
Säikähtänyt inkvisiittori otti askeleen taakse ja katsoi tulijaa raivonsekaisesti, kun tuomari hänen takanaan mylväisi:
”Täällä on tilaisuus kesken! Minä sanoin, ettei tänne ole mitään asiaa ennen kuin olemme valmiit!” Tuomarin sanoilla ei kuitenkaan ollut vaikutusta nuoreen poikaan, joka haukkoi henkeään ovensuussa, hiukset hiestä märkinä ja kädet rasituksesta vapisten.
”He-herra tuomari!” hän parkaisi näyttäen siltä, että purskahtaisi itkuun, ellei olisi adrenaliinin täyttämä. Tuomari kurtisti kulmiaan ja asteli pois pöytänsä takaa, sillä poika oli hänelle tuttu, eikä tavannut häiritä tärkeitä tilaisuuksia syyttä. Inkvisiittori puolestaan tuijotti poikaa kuin kertaalleen juotua olutta ja sihahti hampaidensa välistä jotain kunnioituksen puuttumisesta uudella sukupolvella. Hänkin näytti kuitenkin järkyttyneeltä, sillä koko hänen vierailunsa aikana ei yksikään kansalaisen ollut sivuuttanut hänen läsnäoloaan missään tilanteessa. Nuori poika hieraisi kasvojaan ja hänen silmänsä muuttuivat kiiltäviksi.
”Tuomari, se tapahtui kirkossa! Kirkossa on, kirkossa on ruumis!” hän kiljaisi kuulostaen enemmän hameväeltä, kuin nuorelta mieheltä, mutta kumpikaan miehistä ei takertunut äänensävyyn, sen sijaan inkvisiittori tarttui poikaa paidasta:
”Miten niin ruumis?!” hän tivasi ja kyyneleet karkasivat pojan poskille. Tuomari tuli kaksikon luokse kohottaen käsiään pienesti toivoen, että inkvisiittori päästäisi pojan alas.
”Kirkossa! Seinällä! Alttarilla! Siellä on verta, ihan kamalasti verta....” poika vaikersi ja lysähti itkemään lattialle inkivisiittorin päästäessä tästä irti järkyttyneen näköisenä. Tuomari työnsi miehen sivuun ja kyykistyi pojan eteen.
”Miten niin seinällä, poika? Oletko nyt ihan varma näkemästäsi, tuo kuulostaa melko hurjalta?” hän sitten kysyi vakavalla äänellä, jolloin poika katsoi tätä suoraan silmiin ja veti räkää onteloihinsa ennen kuin sai sanottua:
”Se oli hirviö. Hirviö tappoi naisen ja ripusti hänet kirkkoon!” Tuomari katsoi poikaa järkyttyneenä, osaamatta vastata tälle mitään, mutta inkvisiittori sen sijaan asteli takaisin pöydän luokse ja nosti kaapista uuden, täyden karahvin pöydälle hymyillen vinosti.
”Näyttää siltä, että lähtöni sittenkin viivästyy hieman...” hän totesi verkkaalleen miltei voitonriemuisen kuuloisena.
*
*
*
|| HUOM. molemmat hahmot ovat vapaina pelaajien otettaviksi! ||